On kuin jotain kummallista olisi tapahtumassa suomalaisissa venevajoissa ja kalastustarvikekaupoissa. Kirjolohialtaat ja istutuskalastus jäävät yhä useammin väliin ja niiden tilalle nousevat vanhat tutut: ahven, hauki, kuha, särki, lahna.

Samaan aikaan kalastajien varastoista kaivetaan esiin isältä tai isoisältä perittyjä vieheitä – ja moni huomaa etsivänsä käytettynä juuri sitä samaa vaappua, jolla sai ensimmäisen haukensa neljäkymmentä vuotta sitten.

Kalastuksen ammattilaiset ovat viime vuosina panneet merkille selvän muutoksen. Istutettu, altaassa kasvanut tai lähivesille istutettu kirjolohi ei enää houkuttele samalla tavalla kuin ennen. Yhä useampi vapaa-ajan kalastaja kokee "istuta ja pyydä" -tyyppisen kalastuksen keinotekoiseksi ja hakeutuu sen sijaan aitojen kotimaisten lajien pariin — juuri niiden, joita isovanhemmat aikoinaan pyysivät leipäkalaksi.

Muutos näkyy myös tilastoissa. Kuhasaaliit ovat lähes kaksinkertaistuneet parissa vuosikymmenessä, kun taas lohisaaliit ovat pudonneet murto-osaan entisestä — ja kaikki tämä osin siksi että kalastajien syvät rivit ovat itse vaihtaneet suuntaa. Heittokalastuksen suosio on samalla noussut selvästi, ja hauenkalastuksesta on tullut oma pieni kulttinsa: suurhaukien vapautustrendi, joka yleistyi 2000-luvun alussa, on tuonut vesiimme entistä enemmän kookkaita yksilöitä, ja hauesta on tullut monelle harrastajalle elämyskalastuksen kohde puhtaan ruokakalan sijaan.

Kyse ei siis ole vain nostalgiasta. Kyse on paluusta johonkin, mikä koettiin unohdetuksi: rantakalastukseen, hiljaiseen odotukseen, siimaan joka kiristyy juuri kun ei enää usko mitään tapahtuvan.

Samaan aikaan kalastustarvikkeiden keräilijäpiireissä ja harrastajablogeissa on käynnissä oma pieni renessanssinsa. Ruotsalaisen Abu Garcian legendaariset vieheet — vuonna 1955 markkinoille tullut, säädettävällä leukalevyllä varustettu Hi-Lo-vaappu, klassinen Droppen-lippa ja lukemattomat muut Svängstän tehtailta lähteneet uistimet — ovat nousseet uudelleen sekä aktiivikäyttöön että keräilyesineiksi. Moni nelikymppinen tai viisikymppinen kalamies muistaa yhä tarkalleen, millä värillä ja millä leukalapun asennolla oma lapsuuden lempihauki napattiin, ja etsii nyt käytettyjen vieheiden markkinapaikoilta juuri sitä samaa mallia.

Abu Garcian oma kuvasto — tunnettu vuosikymmenten ajan nimellä *Nyt Nappaa* — on osa tätä samaa muistijälkeä. Monelle se oli lapsuudessa yhtä odotettu postissa saapuva julkaisu kuin joulukalenteri: sivuja selattiin unelmoiden, mitä seuraavaksi toivoisi joululahjaksi. Nyt saman sukupolven kalamiehet selaavat kuvastoja ja vanhoja vieheitä uudestaan — tällä kertaa yhdessä omien lastensa tai lastenlastensa kanssa, kertoen samalla tarinoita siitä, millaista kalastus oli silloin kun laiturilta lähdettiin soutaen, ei moottorilla.

Sosiaalisessa mediassa ilmiö näkyy konkreettisesti: aihetunnisteet kuten #nostalgiavieheet ja #vintagevaaput keräävät jatkuvasti uusia kuvia löydetyistä aarteista — löytöjä vintage-kirpputoreilta, perikunnilta ja isän vanhasta viehelaatikosta. Osa vieheistä, kuten Hi-Lo, on jopa palannut valmistukseen uusina versioina, koska kysyntä ei ole koskaan oikeastaan hiipunut — ainoastaan hiljentynyt vuosikymmeniksi.

Ulkomaisten Abu-klassikoiden rinnalla nostalgia-aalto koskettaa tietysti myös kotimaista viehehistoriaa — eikä sen kärjessä voi olla kuin yksi nimi: Rapala. Sysmäläinen kalastaja Lauri Rapala veisti ensimmäisen prototyyppinsä 1930-luvulla veitsellä petäjän kaarnasta, päällysti sen suklaapaperin foliolla ja vahasi pinnan valokuvausfilmillä — yritti vain saada ruokaa pöytään, mutta päätyi luomaan koko maailman tuntemimman uistinsuvun. Tuosta käsintehdystä balsapuu-tuiskusta kasvoi lopulta yritys, joka valmistaa nykyään kymmeniä miljoonia vieheitä vuodessa ja myy niitä yli 140 maahan.

Rapalan legendaarisimmat mallit ovat pysyneet suomalaisten viehelaatikoissa sukupolvesta toiseen:

- Original Floater — se alkuperäinen, 1930-luvulla syntynyt vaappu, joka yhä tänäkin päivänä on monelle kalastajalle ensimmäinen valinta. Sen haavoittuneen saaliskalan uintiliike on pysynyt muuttumattomana lähes yhdeksänkymmentä vuotta.

- CountDown — 1960-luvulla markkinoille tullut uppoavarunkoinen vaappu, joka teki tunnetuksi oman "laskentatekniikkansa": viehe upotetaan sekunteja laskien haluttuun syvyyteen, minkä jälkeen sama syvyys on toistettavissa heitolta toiselle.

- Shad Rap — balsarunkoinen, erittäin realistisen uintiliikkeen omaava malli, joka nousi nopeasti niin kotimaisten kuin kansainvälistenkin kalastajien suosikiksi.

- Fat Rap, Husky Jerk, Tail Dancer — 1980–90-luvuilla lanseerattuja malleja, jotka ovat sekin ehtineet klassikkostatukseen monen keski-ikäisen kalamiehen muistoissa.

Moni suomalainen isä on opettanut lapselleen ensimmäisen heiton juuri Original Floaterilla tai CountDownilla — vieheillä, jotka ovat pysyneet valikoimissa muuttumattomina jo kolmen, jopa neljän sukupolven ajan.

Abu ja Rapala eivät ole ainoat merkit, joiden ympärille nostalgia ja uskollinen faniporukka on kerääntynyt. Kuusamon Uistin — Suomen suurin metallisten uistimien valmistaja, perustettu Kuusamossa — tunnetaan erityisesti kahdesta lusikkauistinklassikostaan: Professorista ja Räsäsestä. Molemmat ovat vuosikymmenten ajan olleet erityisen suosittuja haukikalastajien keskuudessa, mutta niillä saa yhtä lailla ahventa, taimenta, lohta ja kuhaa. Kuusamon valikoimassa on myös Lätkä, yksi tehtaan vanhimmista malleista — sillä on ikää jo yli neljäkymmentä vuotta, ja se toimii yhä petokalavesillä ympäri Suomen.

Siinä missä Abu ja Rapala tunnetaan maailmalla, Kuusamon Uistin on säilynyt monelle suomalaiskalastajalle omana, hieman salaisempana suosikkina — sellaisena, jota ei aina löydy ulkomaisten kauppojen hyllyiltä, mutta joka löytyy lähes jokaisen kotimaisen petokalastajan viehelaatikosta.

Jos Abu, Rapala ja Kuusamon Uistin edustavat kalastusvälineteollisuuden suuria nimiä, on olemassa myös toisenlainen tarina — pienempi, hiljaisempi, mutta ei yhtään vähemmän legendaarinen. Se kerrotaan Lapin suurten lohijokien, erityisesti Tenojoen ja Tornionjoen, varsilla, joissa vaappuja ei ole koskaan tehty tehtaan piirustuspöydällä vaan veneen kokassa, soutaen, kokeillen ja epäonnistuen — kunnes viehe lopulta löysi oman äänensä.

Pellon kunnassa, aivan suurlohistaan tunnetun Tornionjoen tuntumassa, on valmistettu käsintehtyjä lohivaappuja jo vuodesta 1997 lähtien. Wäylä-vaappujen takana on Jorma Ojanperä, moninkertainen Tornionjoen lohikuningas, joka viilaa ja koeuittaa jokaisen vaapun yksilöllisesti omin käsin — ei suurina sarjoina, vaan pienerävalmistuksena, jossa jokainen viehe on saanut tarkan tasapainotuksensa vasta lukemattomien koeuittojen jälkeen. Wäylä-vaappu on suunniteltu erityisesti soutamalla tapahtuvaan joki­kalastukseen: se ui herkästi hiljaisessa vedossa mutta kestää myös kovan virran vedon. Kun vaapun ottaa käteensä, pitelee kirjaimellisesti palaa Tornionjoen omaa historiaa — sellaista, jota ei ole koskaan siirretty tehdassaliin.

Yksi Suomen tunnetuimmista vaapuista, Nils Master Invincible, sai vuonna 1965 alkunsa Kalkkisissa Etelä-Suomessa — mutta sen lopullinen, ikoninen muoto syntyi Lapissa. Invincible oli alun perin tasapaksu vaappu, kunnes Tenojoella kalastanut Martti Pyymäki vuoli sen perää kapeammaksi parantaakseen sen tehoa lohenkalastuksessa. Tuo Tenolla tehty muutos siirtyi takaisin tehtaan tuotantoon, ja sillä tavoin Tenojoen kalastajan veitsi muokkasi vaapun, josta tuli lopulta yksi koko maan tunnetuimmista lohi- ja haukivieheistä. Tenon soutajien keskuudessa Invincible — lempinimeltään "Nilsu" — on edelleen monen viehepakin peruskalustoa, ja hilepunainen väritys tunnetaan yhtenä sen parhaista.

JAN-vaappu, yksi maan jäljitellyimmistä ja legendaarisimmista lohivaapuista, ei sekään ole syntynyt tehtaassa vaan lohijokien rannoilla. Sen kehitti Jouko Antero Niemivaara 1950–60-luvuilla yhteistyössä paikallisten saamamiesten kanssa — nimenomaan Lapin suurten lohijokien, kuten Tenon ja Tornionjoen, varsilla kertyneen tiedon ja tuhansien tuotekehitystuntien tuloksena. Monet JAN-vaappujen malleista kantavat nimiä, jotka kertovat omaa tarinaansa syntypaikastaan — nimiä, jotka eivät ole syntyneet markkinointiosastolla vaan joen rannalla istuen, kalaveljien kanssa keskustellen. JAN on tänäkin päivänä ehdoton valinta juuri Tornion- ja Tenojoelle, ja sillä on soudettu lukemattomia suurlohia sukupolvesta toiseen.

Tenojoen rantamilla vaappujen kehittäminen ei ole koskaan ollut vain tehtaiden asia. Kokeneet soutajat ovat vuosikymmenten ajan tehneet omia vaappujaan ja parannellut valmiita malleja käytännön kokemuksen pohjalta — esimerkkinä 2000-luvun alussa syntynyt Wamppi-lohivaappu, joka kehittyi tenolaisen soutajan ja vaapuntekijän yhteistyönä nimenomaan Tenon olosuhteisiin, "pehmeäksi ja isopotkuiseksi" juuri niin kuin kokenut soutaja sen halusi uivan. Tällaiset tarinat kertovat siitä, että Lapin lohijoet eivät ole vain paikkoja, joissa valmiita vieheitä käytetään — ne ovat paikkoja, joissa vieheitä yhä syntyy, muokataan ja hiotaan sukupolvesta toiseen, aivan samalla tavalla kuin ne ovat aina syntyneet: kokeneen kalastajan käsissä, joen äärellä, kärsivällisyydellä ja rakkaudella lajii

Ilmiölle on useita selityksiä, ja ne kaikki kietoutuvat toisiinsa. Yksi on yksinkertainen kaipuu hitaampaan aikaan: kun arki on täynnä näyttöjä ja ilmoituksia, rantakalastus vanhalla vavalla ja tutulla vieheellä tarjoaa jotain, mitä mikään sovellus ei pysty tarjoamaan — läsnäolon tunteen, joka ei vaadi mitään muuta kuin kärsivällisyyttä ja hyvän sään.

Toinen selitys on sukupolvien ketju. Moni nyt neljäkymppinen tai viisikymppinen kalastaja on itse tullut siihen elämänvaiheeseen, jossa haluaa siirtää eteenpäin sen, minkä joskus sai — ei vain kalastustaitoa, vaan koko sen tunnelman: aamun sumun järvellä, vieheen ensimmäisen upotuksen jännityksen, isän tai isoisän neuvoja siitä millä syvyydellä hauki juuri nyt liikkuu.

Kolmas selitys on hienovarainen mutta todellinen: perinnekalastus on tapa palata siihen samaan vanhaan yhteyteen luontoon, josta suomalainen kansanperinnekin kertoo — kalastukseen paikkana, jossa haetaan ei vain saalista vaan myös rauhaa ja merkitystä. Ahvenen, hauen, kuhan, särjen ja lahnan pyytäminen omilta kotivesiltä, samoin menetelmin kuin sukupolvi tai kaksi sitten, on monelle tapa muistaa, mistä koko harrastus alun perin lähti liikkeelle.

Kun vanha Abu-vaappu löytää tiensä takaisin siimaan, ja kun isä opettaa lapselleen sen saman vieheen leukalapun säädön, jonka joskus oppi omalta isältään, tapahtuu jotain suurempaa kuin pelkkä kalastusretki. Perinne siirtyy eteenpäin — sanoin ja ilman sanoja, veden äärellä, samalla tavalla kuin se on siirtynyt sukupolvesta toiseen jo kauan ennen kuin kukaan puhui "retrokalastuksesta" tai "perinnekalastuksesta" mitenkään erikseen.

Se on ehkä koko ilmiön ydin: perinnekalastuksen paluu ei ole trendi siinä mielessä kuin trendit yleensä ymmärretään. Se on paluu kotiin.