Kun vanha saamelainen kalamies valmistautui lähtemään pyyntiretkelle Ylä-Lapin erämaihin, hän ei koskaan tarttunut pyydykseen, kantanut haavia tai ottanut airoja käteensä ennen kuin oli ensin neuvotellut näkymättömien ja häntä ylempien olevaisen voimien kanssa.

Kyseessä ei silloin ollut taikausko siinä merkityksessä kuin moderni ihminen sanan ymmärtää – se oli korkeampi sopimus ja neuvottelu ylemmän olevaisen kanssa.

Maailmankaikkeuden tasapainon ylläpitäminen ei ollut jumalten yksinoikeus. Se kuului jokaiselle ihmiselle. Kalastaja ja metsämies pyysi lupaa ottaa jotain yhteisestä olevaisesta itselleen.

Saalistukseen kuuluva henkinen yhteys luonnon kanssa ei ole mitätön folkloristinen kuriositeetti. Se on osa Suomenlahden rannoilta Siperian tundralle, Pohjois-Amerikan preeriolle ja Amazonin sademetsiin ulottuvaa universaalia inhimillistä tietoisuutta jossa luontoon tai saalistamaan ei mennä ilman pyytämättä siltä ensin lupaa.

Modernin ekologisen ajattelun juuret ovat syvällä niissä tarinoissa, myyteissä ja legendoissa, jotka syntyivät kauan ennen tieteellistä ja nyt vallitsevaa maailmankuvaa — ennen valistusta ja sivistystä – ennen Darwinia, Galileota, Newtonia, Descartesta ja ennen koko tieteellisen luonnontutkimuksen perusteiden syntyä. Suurin osa ihmiskuntaa eli tuolloin sellaisen maailmankuvan sisällä, jossa erottelu elollisen ja elottoman, hengen ja aineen välillä oli täysin vieras tai vähintäänkin merkityksetön.

Suomalaisen mytologian mukaista maailmankuvaa ovat tutkineet laajemmin muun muassa Elias Lönnrot, Anna-Leena Siikala, Martti Haavio, Lauri Honko, Matti Kuusi, Juha Pentikäinen, Vesa-Pekka Herva ja Antti Lahelma. Lisäksi voidaan mainita muun muassa unkarilainen Mihály Hoppál. Näiden tutkijoiden ansiosta tiedämme muinaisista kalastukseen ja metsästykseen liittyvistä myyteistä ja arkisista kansan uskomuksista paljon.

Esimerkiksi Lönrotin keräämä Kalevala on tässä mielessä paitsi kansalliseepos, niin se on myös samalla arkeologinen ja antropologinen kertomus vanhasta henkimaailmasta ja arjen tapakulttuurista. Kalevalassa saalistus ja kalastaminen ovat aina tapahtumia kahden todellisuuden rajalla.

Aino hukkuu, ja hänestä tulee veden henki – saalis ja pyydetty muuttuvat samaksi. Väinämöinen ei saalista kalaa vaan hän käy vuoropuhelua veden kanssa. Kun hän saa hauen, kyseessä on henkien kohtaaminen, ei pelkkä luonnon resurssien hyväksikäyttö.

Lönnrot itse kirjoitti muistiinpanoissaan keruumatkoiltaan 1830-luvulla:

"Kansan käsityksen mukaan mikään ei metsässä tai vedessä tapahdu ilman haltijan suostumusta.

Metsästäjä, joka unohti pyytää lupaa, palasi tyhjin käsin — tai ei palannut lainkaan."

Tämä ei ollut pelkoa. Se oli arkista viisautta.

Monissa kulttuureissa luonnon kanssa tehty sopimus juontaa juurensa luomismyyttiin — hetkeen, jolloin ihmiselle annettiin lupa olla olemassa ja hyödyntää maata.

Suomalaisessa mytologiassa Tapio, metsän haltija ja kuningas, hallitsee kaikkia metsän eläimiä. Tapio ei anna saalista sille, joka vain ottaa — vaan sille, joka tulee oikein, oikeaan aikaan, oikealla asenteella.

Kalevalassa on säilyneenä rukouskaava, jota lausuttiin ennen metsästystä:

"Tapio, metsän kuningas, / Mielikki, emäntä armas — / avaa aittasi avarat, / päästä eläimesi puisto. / En pyydä ylenmäärin, / pyydän mitä tarvitsen."

Tässä on koko maailmankuva tiivistettynä. Metsä on aitta — elämän varasto. Metsän ja olevaisen isäntä päättää kenelle se avataan. Ihminen ei tule anastamaan vaan pyytämään. Ja pyyntöön liittyy aina rajoituksen tunnustaminen: en ylen määrin ota.

Siperian šamanistisissa perinteissä vastaava kosminen sopimus on vielä ekspliittisempi. Nenetsiläisessä uskomusjärjestelmässä maan henki Ya Nebya omistaa kaikki eläimet.

Metsästäjä ei tapa poroa — hän vapauttaa sielun, jonka Ya Nebya on hetkellisesti pukeutunut poron muotoon.

Vastavuoroisesti metsästäjän tai kalastajan täytyy suorittaa rituaali, joka palauttaa saaliin sielun kiertokulkuun.

Antropologi Roberte Hamayon on kirjannut tämän mekanismin:

"Šamanistinen metsästys ei ole ihmisen hyökkäys luontoon. Se on vaihtokauppa ihmisen elämän ja olevaisen välillä — sopimus, jonka ehdoista ei voi tinkiä ilman seurauksia."

Kalastuksessa lupa-ajattelu saa erityisen konkreettisia muotoja, koska vesi itsessään on rajan symboli — elävien ja kuolleiden, näkyvän ja näkymättömän maailman välinen pinta.

Suomalaisessa kansanperinteessä verkon laskeminen oli rituaali, johon liittyi tarkka protokolla. Verkko ei saanut koskettaa maata ennen veteen laskemista — se olisi loukannut veden haltijaa. Ensimmäinen saalis saatettiin heittää takaisin — ei hukkaamisena vaan lahjana, merkkinä siitä, että pyytäjä tunnusti sopimuksen olemassaolon.

Etnologi Uno Harva, jonka tutkimus suomalais-ugrilaisten kansojen uskonnoista on edelleen perustavaa, tallensi 1900-luvun alussa Äänisen rannoilta kalastusriittejä, joissa verkon laskija lausui hiljaa:

"Lahden herra, lahden emäntä — / minä tulen, ei pahuudella. / Otan sen, minkä annat. / En ota sitä, minkä pidät."

Tässä on lupa kolmessa kerroksessa: lupa tulla, lupa ottaa annettu, ja – mikä on kaikkein merkittävintä – tunnustus siitä, että on asioita, joita ei saa ottaa. Tämä viimeinen ulottuvuus on se, joka erottaa perinteisen kalastuksen modernista resurssinhallinnasta: rajoitus ei tule ulkoa, laista tai viranomaismääräyksestä. Se tulee olevaisen ja elämän sisältä, korkeammasta sopimuksesta ja ylemmästä maailmankuvasta.

Jänkäkoira kunnioittaa molempien voimien olemassa oloa. Kruunun luvalla se mikä kruunulle kuuluu, olevaiselta se minkä se meille omalla luvallaan antaa.